maanantai 8. kesäkuuta 2015

Huolenaiheeni ennen inttiä - näin jälkeenpäin ajateltuna

Palasin vanhoihin blogikirjoituksiini tai oikeastaan selasin koko blogin läpi eräänä tylsänä yönä. Poimin matkan varrelta sellaisia otteita ajatuksistani, joihin haluaisin nyt kovasti palata. Kyseessä on siis huolen- ja pelonaiheeni ennen inttiin menemistä. Nyt kun tuo koitos on turvallisesti takanapäin, lienee sopiva hetki pohtia, olikohan murehtiminen täysin turhaa. Pienenä juonipaljastuksena voin jo tässä vaiheessa kertoa: oli! Kurssivoidut tekstit ovat siis otoksia n. vuoden takaa, jolloin koko armeija oli vielä edessäpäin.

"Mä vaan löntysetelen  pari kilsaa, ja senkin kuoleman rajamailla. Lihasvoimaa en omista lainkaan, hyvä kun tuon 8-kiloisen koiran jaksan syliini nostaa.. Ah, mä tuun niin olemaan intissä fyysisesti riesana. Ja se tieto vaivaa mua melkolailla."

Suurin pelkoni oli fyysisen kuntoni riittämättömyys. Ihan aiheellinen pelko sinänsä, että juoksin cooperissa puolisen vuotta ennen palvelukseen astumista alle 2000m, enkä oikeastaan edes osannut juosta. Tämän lisäksi en ollut koskaan käynyt salilla saatikka harrastanut liikuntaa vuosiin. En minä sinne salille lopulta mennytkään kuin vasta armeija-aikani loppupuolella, mutta lenkillä aloin käymään puoliväkisin n. 3kk ennen h-hetkeä. Melko nopeasti juoksukuntoni kohosi ja intin ekalla viikolla juoksinkin jo 2270m cooperissa reväyttäen pohjelihakseni, joka sitten vaivasikin koko p-kauden.. Just meikäläisen tuuria!

"...mutta nyt jos meinaan mennä armeijaan, meinaan mennä sinne jonain muuna kuin aneemisena ameebana, joka ei ole koskaan saanut ravinnostaan mitään tarvittavia vitamiineja tai hivenaineita"

Näin jälkeenpäin ajateltuna kuntoni ei edes ollut niin kamalan huono kuin luulin. Pääsin cooper-tulokseni perusteella 2.jaokseen, joka edusti keskikuntoisia. En myöskään muista kovinkaan montaa sellaista hetkeä, jona olisin ollut selkeästi muita surkeempi jossain fyysisessä ponnistelussa. Tottahan toki parempi kunto olisi tehnyt etenkin p-kaudesta mielyttävämpää, kun ei välttämättä olisi joutunut kokemaan niitä äärimmäisiä "kunpa en kuolisi tähän, vaikka tuntuu että keuhkot irtoo ja pumppu pettää"-kokemuksia ja olisi ehkä jaksanut kantaa ne varusteensa vähemmän tuskaisena. Haluan kuitenkin painottaa kaikille kuntoonsa epäileville armeijaan havitteleville naisille (ja miksei miehillekkin), ettei siellä tarvitse olla mikään huippu-urheilija! Riippuu toki mistä aselajista haaveilee, mutta jos ei tähtäimessä ole laskuvarjojääkäriys tms. niin no worry.

"Tällä hetkellä niitä suurimpia huolia ovat fyysisen kunnon riittäminen (tai lähinnä sen loppuminen), hiljattain ilmestynyt selkäkipu, joka vaivaa jo öisinkin niin, etten saa nukutuksi sekä epävarmuus siitä, kestääkö pää jos edessä on pelkkiä pettymyksiä (mitä jos en pääsekkään aukkiin ja "tuhlaan" 6/9/12kk elämästäni saamatta edes johtajakoulutusta, jota lähden sieltä havittelemaan? Mitä jos minut lykätään johonkin aivan kamalaan hommaan enkä saa edes mahdollisuutta yrittää sinne minne haluan?)."

Aukkiin pääsemisestä huolehtiminen ennen inttiin menemistä on melko typerää: asiallehan ei siinä vaiheessa voi vielä tehdä mitään muuta kuin ilmoittaa halukkuutensa alokaskyselyssä. Turha kuumottelu siis pois! P-kaudella aukkiin haluavien kannattaa muistaa oma aktiivisuus asian esilletuonnissa ja motivaation osoittaminen kouluttajille/ryhmänjohtajille. Myöskin ns. pällikokeisiin kannattaa yrittää edes keskittyä, vaikkei niissäkään ilmeisesti paljoa vaadita, kun kerran meikäläinenkin sai molemmista kokeista pistettä vaille täydet :D

Selkäkipu oli enemmän tai vähemmän läsnä koko intin, jolloin kehonhuolto korostui melkoisesti. Kannattaa ihan ehdottomasti opetella jo hyvissä ajoin venyyttelemisen ja lihashuollon jalo taito. Ihan oikeasti, se todella todella kannattaa! Penikkakivuilta ynnä muilta kolotuksilta vältyyminen on varmasti valtava plussa intissä.

Itsehän en lopulta päässyt/joutunut aukkiin ja olen kohtalooni enemmän kuin tyytyväinen. Lähdinhän kuitenkin armeijaan sillä asenteella, etten hyödy koko jutusta mitään ilman johtajakoulutusta. Väärässä olin ja pahasti! P-kauden edetessä tajusin itsekin etten edes halua päästä aukkiin saatikka sopisi sinne oikein millään tapaa. Suurin unelmani oli päästä tekemään hommia sotakoirien parissa ja sinne myös pääsin. Voisin siis sanoa, että toivomukseni täyttyivät 100%:sti (tai oikeastaan 110%:sti, koska sain rinnalleni aivan tajuttoman upeita palvelustovereita). Jälkeenpäin moni tuntuu vähättelevän sitä, että olen "vain tykkimies", mutta v*ttuako minua kiinnostaa heidän ajatuksensa. Olen "vain" sotakoiranohjaaja ja erittäin ylpeä siitä. Eikä armeija-aika voi koskaan olla hukkaanheitettyä aikaa, kyllä se 6kk:n tai 9kk:n palveluskin näyttää papereissa hienommalta kuin ei mitään!

Pelkään että epäonnistun ja tuotan vain pettymyksen koko perheelle ja kaikille, jotka ovat kannustaneet minua tässä asiassa...

"Epäonnistumisen" (lue: keskeytymisen) mahdollisuus on tietenkin aina olemassa eikä siihen välttämättä voi edes itse vaikuttaa (loukkaantumiset tms). Itse en missään vaiheessa joutunut harkitsemaan keskeyttämistä, vaikka välillä etenkin alkuaikoina tuntuikin, että haluan kassulta kotiin välittömästi. Suurimmat peikkoni p-kaudella olivat koti-ikävä, fyysiset vaivat ja kivut sekä johtajien asiattomasta käytöksestä johtunut v*tutus. Onneksi ne eivät kuitenkaan koskaan äityneet niin pahoiksi, että olisin joutunut jättämään leikkiä kesken. Kaikki nuo sitä paitsi helpottivat e-kauden alettua ja päästyäni mieluisiin hommiin koirapuolelle. Nykyään kyllä tiedän, että mikäli olisin jättänyt armeijan kesken, perheeni olisi tukenut minua siinäkin päätöksessä ihan yhtälailla kuin silloin, kun päätin lähteä kokeilemaan rajojani inttiin. Tuolloin saamani läheisten tuki todisti minulle, ettei minun tarvitse pelätä unelmieni toteuttamista sen vuoksi, etteikö rakkaani olisi tukenani. He ovat näköjään kaikessa takanani ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen. Kiitos tuestanne Äiti, Isi, isosiskot ja T.

12 kommenttia:

  1. Mä en ois koskaan uskonut joutuvani keskeyttämään, mutta 7 viikkoa keuhkot paskana, ja loppujen lopuksi jatkuvassa 40 asteen kuumeessa ja hengitysvaikeuksissa (pyörtyilin ko en saanut happea yms.) oli vain pakko lähteä kotiin. Mutta siis usein sitä arvioi kuntonsa heikommaksi kuin se on :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on niin harmillista, kun joutuu keskeyttämään vaikkei itse haluaisi! Onneksi itse vältyin pahimmilta pöpöiltä ja haavereilta :/

      Poista
  2. ISO KIITOS!! <3 Olen näköjään miettinyt ja pohtinut samoja asioita kuin sinä ennen palvelukseen astumista. Minulla aamulaskuri näyttää 23 päivää ja silloin tulisi olla "valmis" leikkimään sotaa (jos sen voi niin sanoa :D). Tämän postauksen myötä omat ajatukset rauhoittuivat hieman ja aloin ehkä uskoakin vähän enemmän itseeni! Kiitos todella paljon!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi :) Voimia ja jaksamista sinne vihreisiin!

      Poista
  3. Hyvä teksti. Muutenkin blogisi lueskelu on tuonut suurta iloa ja infoa nyt seuraavassa erässä Niinisaloon menevälle soturille :) Hyvää kesää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava kuulla! Tsemppiä sinulle koitokseesi! Ja aamuja ;)

      Poista
  4. Tuntuu tyhmältä kysyä tätä, mutta en ole löytänyt vielä vastausta. Niin, että mitä eroa on RUK:illa ja AUK:illa? Onko ne vaihtoehtoja vai voiko molemmat käydä? Miten niihin pääse? :D
    - Kiinnostunut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. AUK on aliupseerikoulu, joka sisältää AUK1 ja AUK2. RUK on reserviupseerikoulu, jonne mennään AUK1 jälkeen. Periaatteessa molempia ei siis voi käydä vaan AUK1 jälkeen jatketaan joko AUK2 tai RUK :) Pääseminen vaatii aselajista riippuen hiukan eri asioita :)

      Poista
  5. Tekisitkö hiuspostauksen joskus? :)))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on hiusjuttu vihdoinkin valmiina :)

      Poista
  6. Moi! Tuun tyylikkäästi vuoden myöhässä, mutta, kysäsen lähinnä tietoja. Itseä kiinnostaisi SKOI-puoli, kiitos ihanan intti blogisi, niin mitä vaatimuksia ko. puolelle on fyysisesti ja ihan muutenkin ylipäätään, ja onko sinne kovin vaikea päästä (jos hakija määrän suhteuttaa paikan saajiin)? Näihin kun saisin vastauksen, olisin kiitollinen! c:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa!
      En muista että fyysisestibmitään kriteerejä olisi ollut, toki cooperi varmasti hiukan vaikuttaa etenki jos se on kovin huono.. ei itellänikään ollu kuin 2260m p-kaudella, eikä ollut ongelmaa :)
      Hakijoita on aina enemmän kuin paikkoja, mutta vaihtelee vuosittain kuinka kovaa kilpailu on. Uskosin että eniten vaikuttaa oma motivaatio ja sopivuus koirapuolelle, aiempaa kokemustakaan ei välttämättä tarvitse olla :)
      Näin siis 1,5v sitten, nykyhetkestä en osaa sanoa.
      Tsemppiä hakuprosessiin sinulle!

      Poista